Pablo Neruda, syntynyt 1904 Chilessä, kuoli 23.9.1973 Santiago de Chilessa, vain kaksi viikkoa ystävänsä Salvador Allenden jälkeen.

15 vuotiaana luimme parhaan ystävättäreni kanssa Andien maininkeja, ja hän lähetti minulle kirjeen, kirjoituskoneella kirjoitetun kirjeen johon oli kirjoittanut  "Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni" ja se kolahti teiniin oikein kunnolla.  Andien mainingit oli vain kirjan nimi, kunnes tammikuussa 2007 lentokoneen lähestyessä Chilen pääkaupunkia Santiagoa mieheni töni minua, tokkuraista lähes 14 tunnin lentomatkan jälkeen ja sanoi, "Mira, las Cordilleras!" ja tietenkin, sieltähän ne näkyivät, Andien mainingit, henkeäsalpaat  vuoret, aaltoilevat, todellakin muistuttaen maininkeja. Samanlainen tunne, pari vuotta myöhemmin, Valparaison kukkuloilla, Nerudan Valpon kodin ylimmässä kerroksessa, näköala talosta Valparaison lahdelle,  talosta, joka on rakennettu "Taivaan ja maan puoliväliin". Sieltä, Nerudan kirjastohuoneesta, löytyi muutoin suomenkielinenkin kappale Saaritsan suomentamaa "Andien maininkeja".

Yllä: Andit, alla La Sebastiana, yksi Nerudan taloista Chilessä

A ''LA SEBASTIANA''

YO construí la casa.

La hice primero de aire.
Luego subí en el aire la bandera
y la dejé colgada
del firmamento, de la estrella, de
la claridad y de la oscuridad.

Cemento, hierro, vidrio,
eran la fábula,
valían más que el trigo y como el oro,
había que buscar y que vender,
y así llegó un camión:
bajaron sacos
y más sacos,
la torre se agarró a la tierra dura
-pero, no basta, dijo el constructor,
falta cemento, vidrio, fierro, puertas-,
y no dormí en la noche.

Pero crecía,
crecían las ventanas
y con poco,
con pegarle al papel y trabajar
y arremeterle con rodilla y hombro
iba a crecer hasta llegar a ser,
hasta poder mirar por la ventana,
y parecía que con tanto saco
pudiera tener techo y subiría
y se agarrara, al fin, de la bandera
que aún colgaba del cielo sus colores.

Me dediqué a las puertas más baratas,
a las que habían muerto
y habían sido echadas de sus casas,
puertas sin muro, rotas,
amontonadas en demoliciones,
puertas ya sin memoria,
sin recuerdo de llave,
y yo dije: "Venid
a mi, puertas perdidas:
os daré casa y muro
y mano que golpea,
oscilaréis de nuevo abriendo el alma,
custodiaréis el sueño de Matilde
con vuestras alas que volaron tanto."

Entonces la  pintura
llegó también lamiendo las paredes,
las vistió de celeste y de rosado
para que se pusieran a bailar.
Así la torre baila,
cantan las escaleras y las puertas,
sube la casa hasta tocar el mástil,
pero falta dinero:
faltan clavos,
faltan aldabas, cerraduras, mármol.
Sin embargo, la casa
sigue subiendo
y algo pasa, un latido
circula en sus arterias:
es tal vez un serrucho que navega
como un pez en el agua de los sueños
o un martillo que pica
como alevoso cóndor carpintero
las tablas del pinar que pisaremos.

Algo pasa y la vida continúa.

La casa crece y habla,
se sostiene en sus pies,
tiene ropa colgada en un andamio,
y como por el mar la primavera
nadando como náyade marina
besa la arena de Valparaíso,

ya no pensemos más: ésta es la casa:

ya todo lo que falta será azul,

lo que ya necesita es florecer.

Y eso es trabajo de la primavera.

Yksi suosikkirunoistani on "Tämänkin hämärän" joka ohessa suomeksi sekä alkukielellä, josta muuten Petri Pettersson teki jo kauan sitten ihan kelvollisen biisin, muistaakseni joskus 70-luvun puolivälissä:

Tämänkin hämärän...

Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan.

Ikkunastani näin
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.

Joskus palanen aurinkoa
hehkui kuparilanttina kädessäni.

Minä muistelen sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.

Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä sanoja lausuit?
Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?

Putosi kirja, jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.

Aina, aina illoin sinä kaikkoat
hämärään joka tihenee ja nielee patsaat.


Hemos perdido aun este crepúsculo.
Nadie nos vio esta tarde con las manos unidas
mientras la noche azul caía sobre el mundo.

He visto desde mi ventana
la fiesta del poniente en los cerros lejanos.

A veces como una moneda
se encendía un pedazo de sol entre mis manos.

Yo te recordaba con el alma apretada
de esa tristeza que tú me conoces.

Entonces, dónde estabas?
Entre qué gentes?
Diciendo qué palabras?
Por qué se me vendrá todo el amor de golpe
cuando me siento triste, y te siento lejana?

Cayó el libro que siempre se toma en el crepúsculo,
y como un perro herido rodó a mis pies mi capa.

Siempre, siempre te alejas en las tardes
hacia donde el crepúsculo corre borrando estatuas

http://www.youtube.com/watch?v=YvS7c_0Kdqo

Ja sitten tietenkin ihanista ihanin:

Puedo escribir los versos más tristes esta noche.

Escribir, por ejemplo: «La noche está estrellada,
y tiritan, azules, los astros, a lo lejos.»

El viento de la noche gira en el cielo y canta.

Puedo escribir los versos más tristes esta noche.
Yo la quise, y a veces ella también me quiso.

En las noches como ésta la tuve entre mis brazos.
La besé tantas veces bajo el cielo infinito.

Ella me quiso, a veces yo también la quería.
Cómo no haber amado sus grandes ojos fijos.

Puedo escribir los versos más tristes esta noche.
Pensar que no la tengo. Sentir que la he perdido.

Oír la noche inmensa, más inmensa sin ella.
Y el verso cae al alma como al pasto el rocío.

Qué importa que mi amor no pudiera guardarla.
La noche está estrellada y ella no está conmigo.

Eso es todo. A lo lejos alguien canta. A lo lejos.
Mi alma no se contenta con haberla perdido.

Como para acercarla mi mirada la busca.
Mi corazón la busca, y ella no está conmigo.

La misma noche que hace blanquear los mismos árboles.
Nosotros, los de entonces, ya no somos los mismos.

Ya no la quiero, es cierto, pero cuánto la quise.
Mi voz buscaba el viento para tocar su oído.

De otro. Será de otro. Como antes de mis besos.
Su voz, su cuerpo claro. Sus ojos infinitos.

Ya no la quiero, es cierto, pero tal vez la quiero.
Es tan corto el amor, y es tan largo el olvido.

Porque en noches como ésta la tuve entre mis brazos,
Mi alma no se contenta con haberla perdido.

Aunque éste sea el último dolor que ella me causa,
y éstos sean los últimos versos que yo le escribo.

 

Tänä yönä voin kirjoittaa...
Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

Kirjoittaa vaikkapa: "Yö on tähtikirkas
ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat."

Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.
Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin kaste niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.
Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

Sama yö joka vaalentaa samat puut.
Me, silloiset, emme ole samat enää.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.
Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.
Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan


 

Ohessa "ääniversio", joita netistä kyllä löytyy, mutta tämä on itsensä don Pablon ääni:

http://www.youtube.com/watch?v=jF79a4K9wGg&feature=related

 Chileläisen Anrtonio Skarmetan kirjasta "Nerudan postinkantaja", "El cartero de Neruda", on tehty kaksi elokuvaversiota; toisen ohjasi Skarmeta itse Chilessä 1983 nimellä "Ardiente Paciencia", toisen Italiassa Michael Radford, jota Suomessa esitettiin 90-luvulla nimellä "Il Postino", Postinkantaja. Skarmetan versio on esitetty televisiossa, sattuneesta syystä pidän kyllä siitä enemmän, vaikka italialaisten versio on värkikkäämpi ja "romanttisempi"

Tässä runo "Me gustas cuando callas" ja videoversio, itsensä Victor Jaran esittämänä:

POEMA 15

Me gustas cuando callas porque estás como ausente,
y me oyes desde lejos, y mi voz no te toca.
Parece que los ojos se te hubieran volado
y parece que un beso te cerrara la boca.

Como todas las cosas están llenas de mi alma
emerges de las cosas, llena del alma mía.
Mariposa de sueño, te pareces a mi alma,
y te pareces a la palabra melancolía.

Me gustas cuando callas y estás como distante.
Y estás como quejándote, mariposa en arrullo.
Y me oyes desde lejos, y mi voz no te alcanza:
déjame que me calle con el silencio tuyo.

Déjame que te hable también con tu silencio
claro como una lámpara, simple como un anillo.
Eres como la noche, callada y constelada.
Tu silencio es de estrella, tan lejano y sencillo.

Me gustas cuando callas porque estás como ausente.
Distante y dolorosa como si hubieras muerto.
Una palabra entonces, una sonrisa bastan.
Y estoy alegre, alegre de que no sea cierto.

http://www.youtube.com/watch?v=QIhHTGYkkHU&feature=related

Victor Jara

Poema 14



Juegas todos los días con la luz del universo.
Sutil visitadora, llegas en la flor y en el agua.
Eres más que esta blanca cabecita que aprieto
como un racimo entre mis manos cada día.

A nadie te pareces desde que yo te amo.
Déjame tenderte entre guirnaldas amarillas.
Quién escribe tu nombre con letras de humo entre las estrellas del sur?
Ah déjame recordarte cómo eras entonces, cuando aún no existías.

De pronto el viento aúlla y golpea mi ventana cerrada.
El cielo es una red cuajada de peces sombríos.
Aquí vienen a dar todos los vientos, todos.
Se desviste la lluvia.

Pasan huyendo los pájaros.
El viento. El viento.
Yo sólo puedo luchar contra la fuerza de los hombres.
El temporal arremolina hojas oscuras
y suelta todas las barcas que anoche amarraron al cielo.

Tú estás aquí. Ah tú no huyes.
Tú me responderás hasta el último grito.
Ovíllate a mi lado como si tuvieras miedo.
Sin embargo alguna vez corrió una sombra extraña por tus ojos.

Ahora, ahora también, pequeña, me traes madreselvas,
y tienes hasta los senos perfumados.
Mientras el viento triste galopa matando mariposas
yo te amo, y mi alegría muerde tu boca de ciruela.

Cuanto te habrá dolido acostumbrarte a mí,
a mi alma sola y salvaje, a mi nombre que todos ahuyentan.
Hemos visto arder tantas veces el lucero besándonos los ojos
y sobre nuestras cabezas destorcerse los crepúsculos en abanicos girantes.

Mis palabras llovieron sobre ti acariciándote.
Amé desde hace tiempo tu cuerpo de nácar soleado.
Hasta te creo dueña del universo.
Te traeré de las montañas flores alegres, copihues,
avellanas oscuras, y cestas silvestres de besos. 

 Quiero hacer contigo
lo que la primavera hace con los cerezos

PÄIVÄT PÄÄSTÄÄN LEIKIT...

 
Päivät päästään leikit kaikkeuden valolla.
Saavut hentona, verhoudut kukkiin ja veteen.
Olet enemmän kuin tämä pieni valkea pää
jota pidän kuin rypäleterttua käsissäni joka päivä.

Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään.
Anna kun lasken sinut keltaisten kukkaköynnösten lomaan.
Kuka piirtää nimesi savukirjaimin etelän tähtien keskelle?
Oi salli minun muistuttaa millainen olit silloin
kun ei sinua vielä ollut.

Pian ulvoo tuuli ja pieksee suljettua ikkunaani.
Taivas on verkko täynnä synkkiä kaloja.
Täällä ryntäävät vastakkain kaikki tuulet, kaikki.
Sade riisuutuu.

Pakenevia lintuja suhahtelee ohi.
Tuuli. Tuuli.
Minä voin taistella vain ihmisten voimaa vastaan.
Tuulispää nostaa pyörteeseen hämärät lehdet
ja irrottaa kaikki illalla taivaaseen kytketyt laivat.

Sinä olet tässä. Et pakene, et.
Viimeiseen kutsuunikin sinä vastaat.
Kyyristy rintaani vasten kuin pelkäisit.
Sillä outo varjo kulki kerran läpi silmiesi.

Taaskin, pikkuinen, tuot kuusamakimpun
ja povesikin on tuoksua täynnä.

Kun surullinen tuuli laukkaa perhosia surmaten
rakastan sinua, ja riemuni pureutuu sinun suusi luumuun.

Millainen piina sinulle totuttautua minuun,
sieluuni joka on yksinäinen ja villi,
nimeeni jota kaikki pakenevat.

Niin monesti olemme nähneet kointähden hehkuvan
silmiämme suudellen
ja päittemme ylle on hämärä kiertynyt auki kuin viuhka.

Minun sanani satoivat yllesi hyväilevinä.
Jo kauan olen rakastanut ruskeaa helmiäisruumistasi.
Olet minulle suorastaan kaikkeuden valtiatar.
Minä tuon sinulle vuorilta iloisia liljoja,
tummia pähkinöitä, koreittain metsän suudelmia.
Haluan tehdä kanssasi saman

minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.
 
Paitsi rakkausrunoista, Nerudahan oli tunnettu myös poliittisista runoistaan.  "United fruit" Canto general -kokoelmasta on jo vuodelta 1950, mutta edelleen hämmentävän ajankohtainen.  Suomeksi myös tämän runon käänsi Pentti Saaritsa, ja Agit Prop levytti sen 70-luvulla Eero Ojasen sävellykseen, mielestäni aika loistava esitys, Saaritsan käännökset ovat käsittämättömän hyviä, runouden kääntäminen on aivan oma lajinsa, miten tavoittaa runon tunnelman, mitä sanoja käyttää, se ei todellakaan ole pelkkää "kääntämistä".
 
Tässä alkuperäinen teksti:
 
Cuando sonó la trompeta, estuvo
todo preparado en la tierra,
y Jehova repartió el mundo
a Coca-Cola Inc., Anaconda,
Ford Motors, y otras entidades:
la Compañía Frutera Inc.
se reservó lo más jugoso,
la costa central de mi tierra,
la dulce cintura de América.

Bautizó de nuevo sus tierras
como "Repúblicas Bananas,"
y sobre los muertos dormidos,
sobre los héroes inquietos
que conquistaron la grandeza,
la libertad y las banderas,
estableció la ópera bufa:
enajenó los albedríos
regaló coronas de César,
desenvainó la envidia, atrajo
la dictadora de las moscas,
moscas Trujillos, moscas Tachos,
moscas Carías, moscas Martínez,
moscas Ubico, moscas húmedas
de sangre humilde y mermelada,
moscas borrachas que zumban
sobre las tumbas populares,
moscas de circo, sabias moscas
entendidas en tiranía.

Entre las moscas sanguinarias
la Frutera desembarca,
arrasando el café y las frutas,
en sus barcos que deslizaron
como bandejas el tesoro
de nuestras tierras sumergidas.

Mientras tanto, por los abismos
azucarados de los puertos,
caían indios sepultados
en el vapor de la mañana:
un cuerpo rueda, una cosa
sin nombre, un número caído,
un racimo de fruta muerta
derramada en el pudridero.

..ja tässä käännös:
 
Pablo Neruda: THE UNITED FRUIT CO.

 
Kun pasuuna oli soinut
kaikki oli valmista maan päällä
ja Jahve jakoi maailman. Osansa saivat
Coca Cola Inc., Kaivosyhtiö Anaconda,
Ford Motors ja sen sellaiset:
The United Fruit Inc.
varasi itselleen mehevimmän,
minun maani keskirannikon,
Amerikan suloiset uumat.
Se risti alueensa uudelleen
Yhtyneiksi Banaanivalloiksi,
ja vainajien leposijoille,
laajan maan valloittaneiden
rauhattomien sankareiden
ja lippujen ja vapauden päälle
se perusti koomisen oopperansa:
polki maahan kirjoittamattomat lait,
jakeli Caesarinseppeleitään,
lietsoi kateutta, houkutteli
puolelleen diktatuurin kärpäset,
kärpäs-Trujillot, kärpäs-Tachot,
kärpäs-Caríat, kärpäs-Martinezit,
kärpäs-Ubicot, köyhän veren
ja marmeladin tahrimat kärpäset,
juopuneet kärpäset jotka surisevat
kansan hautojen yllä,
sirkuskärpäset, viisaat
tyrannian viekastamat kärpäset.

 
Verenjanoiseen kärpäsparveen
purjehtii The United Fruit
ja ahtaa kahvin ja hedelmät
laivoihinsa jotka lipuvat tiehensä
kuin tarjottimet, kukkuroillaan
hukkuvan maamme aarteita.
Ja samanaikaisesti
satamien sokerikuiluissa
käpertyy intiaani elävältä
sarastuksen huuruihin:
ratasruumis, nimetön
esine, varissut numero,
kuolleen hedelmän
mätänemään viskattu terttu.


Käsittämätöntä kyllä mutta You Tubesta ei löydy ainakaan vielä Agit Propin versiota tästä biisitä joten tässä laulettuna Kristiina Halkolan versio, Agit Prop on kyllä mielestäni parempi..

http://www.youtube.com/watch?v=C78j3JParPU